Jokin aika sitten isäni nukkui pois. Alzheimer kulutti häntä viimeiset vuodet. Me läheiset jouduimme seuraamaan, kuinka tauti vähä vähältä riisui papalta kaiken: itsenäisyyden, muistin, käsityskyvyn, puheen.
Hapertuvassa mielessään pappa takertui kolmeen asiaan. Ensimmäinen oli kännykkä. Kännykkä edusti papalle sitä, että hän seurasi aikaansa. Toki hän tiesi miten nykypäivänä toimitaan, olihan hänelläkin ’kännäri’!
Toinen alati toistuva aihe oli omaisuus. Matalalla äänellä pappa kähisi: ’ Mulla on pankissa rahaa!’ No, ei sitä nyt niin paljon varsinaisesti ollut, mutta näin pappa vakuutti itselleen ja muille, että kyllä hän selviää. Tällä toistuvalla tiedonannolla hän halusi myös kertoa, että hän haluaa huolehtia perheestään loppuun asti.
Loppuaikana sanat eivät löytäneet tietä ulos papan mielestä. Näimme, että sanottavaa oli, mutta puhe ei toiminut. Paitsi yksi lause: ’Mä rakastan sua.’
Viimeinen, minkä pappa osasi sanoa. Rakkaus jää, vaikka kaikki muu katoaa.
